Suru

Täällä blogissa on ollut nyt hiljaista, anteeksi!

Olen ollut kahdella antibioottikuurilla; poskiontelotulehduksen ja keukoputkentulehduksen takia.

Sekä on ollut todella raskasta surua. Kerron tässä muistokirjoituksen Karista

Viimeisin puhelumme oli Karin soittaessa mulle edellis iltana ja sanoi silloin että rakastaa minua vieläkin. Vastasin että niin miekin sinua. Oltiin läheiset,rakkaat ystävät loppuun asti. Pidettiin tiiviisti puhelimessa yhteyttä ja usein nähtiinkin.

Näin Karin viimeisen kerran kun kävi tuomassa tytöt ja naapurin lapset mulle käymään vähäksi aikaa kun heillä oli serkkunsa kanssa asioita kylällä.

Silloin pyysin myös Karia sisälle katsomaan kun olin ostanut piikalle 2 uutta pyörää,tarkoituksenani antaa niistä toinen iskän luokse käyttöön.

Kari sanoi ettei hän nyt jaksa tulla ja sanoin että sitten mie käyn sinua pihalla kattomassa kun istui autossa.

Sen tuskaisen katseen tuun aina muistamaan mikä Karin silmissä näkyi kun juteltiin.

Sanoin serkulle että vie heti Kari päivystykseen!!

Eihän sitä jääräpäätä sinne saatu, Kari oli aina päättäväinen mies, niinkuin silloin kun tahtoi erota minusta ja itse olisin tahtonut pysyä yhdessä.

Kun yritin puhua Karille päivystykseen menosta ja sanoin että sie olet meille kaikille tärkeä! Tuli myös piika laskemaan pienen kätensä iskän olkapäälle ja sanoi että ihan oikeasti iskä, mene lääkäriin!

Silloin Kari veti päänsä taaksepäin ja sanoi "Hyvästi" sanoin ettei mitään höpötyksiä hyvästeistä vaan lääkäriin! Piika oli aina iskän tyttö.

Kari tuli serkkunsa kanssa jonkin ajan päästä hakemaan lapset kotiin, ja heti kun pääsivät kotiin,soi puhelin.

"Äiti,me tullaan sinne,iskä on viety ambulanssiin!" kertoi Neiti.

Sanoin että ilman muuta tuutte ja sain ystävältäni kyydin hakemaan tytöt. Ambulanssiin ei päästetty ketään, mutta sanoin että miehän meen vaikka seinän läpi!

Hakkasin kauan ambulanssin ikkunaa, sitten tuli ambulanssikuski avaamaan auton etulasin ja kysyin tilannetta jolloin kerrottiin että kahden tunnin päästä voi Rovaniemeltä kysyä, välitön ensiapu on annettu.

Soitin kahden tunnin päästä sinne....

Tuntui kuin koko maailma olisi pysähtynyt 28.8-12 klo 18:30 illalla.

Silloin kuulin läheisimmän ystäväni, tyttöjeni isän lähteneen tästä maailmasta, en voinut kuin itkeä ja huutaa ettei saa olla totta!

Jouduin tk:n osastolle viikoksi koska tuntui etten oman sairauteni,astman ja äkkinäisen shokin takia saa enää happea ollenkaan.

Pääsin osastolta kotiin 7,9-12 jolloin piikalla olikin syntymäpäivä♥ Iskän tyttö täytti 7 vuotta:)

Juhlat menivät tosi hienosti ja tyttöjä lohduttaa suuresti että iskä on Jeesuksen luona taivaassa, jossa ei ole enää kipua eikä sairautta,vain suurta iloa!

Kävimme tyttöjen kanssa saattamassa iskän kalmistoon.

Välittömästi tapahtuneen jälkeen tytöillä vaihtui koulu, siirtyivät tänne Pellon kouluun.

Jani on pitänyt meistä kaikista tosi hyvää huolta.

Ollaan saatu myös ulkopuolista apua ja tukea että jaksamme tämän kaiken yli.

Paljon olen purkanut tyttöjen vaatteita, tavaroita.Käynyt tyhjässä talossa joka oli kerran iskän,tyttöjen ja minun yhteinen koti ja täynnä muistoja! Juossut virastoissa, tilannut muistovihkot ja paljon,paljon muuta ja vielä on edessä nin momenmonta asiaa.

Mutta suurin ja lohduttavin asia tässä kaikessa on se että tiedämme missä iskä nyt on!

Enkeli hiljaa vierellä kulki,
tarttui käteen silmät sulki,
syliinsä kietoi siivillään.
Kuiskasi hiljaa – lähdetään.